Avun hakeminen kannattaa

Ollessani seurakunnassa diakoniatyössä minua pyydettiin kerran eläkeläisten kerhoon kertomaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Vaikka aihe oli vaikea, ja kymmenisen vuotta sitten siitä ei juurikaan puhuttu, kerholaiset kuuntelivat mielenkiinnolla ja syntyi hieman keskusteluakin.

Muutama viikko myöhemmin vastaanotolleni diakoniatoimistoon tuli vanhus, joka kertoi olleensa kerhossa silloin, kun aiheena oli naisiin kohdistuva väkivalta. Hän kertoi koonneensa rohkeutta, että uskalsi tulla luokseni juttelemaan ja kertomaan omasta elämäntilanteestaan.

Hän kertoi, miten hänen oma poikansa kävi hänen luonaan ja uhkaili häntä, jos hänelle ei ollut antaa rahaa. Vanhuksen kaikki rahat menivät pojalle, ja hän oli epätoivoinen tilanteestaan.

Tällä vanhuksella oli rohkeutta ja voimia lähteä hakemaan apua. Monet elävät vuosia uskaltamatta kertoa kenellekään, että oma lapsi, lapsenlapsi, tai muu läheinen, kiristää, uhkailee, tai käy jopa käsiksi. Kaltoinkohtelun kohteeksi joutuva vanhus saattaa kokea häpeää ja syyllisyyttä omasta tilanteestaan.

Tämä vanhus opetti minua. Vanhuksiin kohdistuva kaltoinkohtelu on usein salassa tapahtuvaa. Minun tulee työntekijänä rohkeasti kysyä ” onko sinua kaltoinkohdeltu”, ja myös puuttua asiaan jos väärinkäytöstä ilmenee. Tänä päivänä tilanne on sikäli parempi, että vanhuspalvelulaki mahdollistaa ilmoituksen tekemisen viranomaiselle jos on huolestunut vanhuksen hyvinvoinnista. Tapaus opetti minua myös miten yhdessä eri tahojen kanssa toimien saa paremman tuloksen, kuin jos vain yrittää auttaa yksin.

Irene Nummela, asiantuntija, Kirkkohallitus