Rikosuhripäivystyksessä (RIKU) ohjataan, neuvotaan ja tuetaan rikoksen uhreja, heidän läheisiään sekä rikosasiassa todistavia riippumatta rikostyypistä. Kaikki tämä, jos asiakas löytää palveluihin. Käytännössä asiakas yleensä ohjautuu palveluihimme jonkun muun tahon ohjaamana. Suurin yksittäinen palveluun ohjaaja on poliisi, joka on velvollinen arvioimaan asianomistajan suojelun tarpeen ja ohjaamaan rikosuhreja heille suunnattuihin palveluihin.

Yhteiskuntamme toimii nykyään pitkälti olettaen, että me kaikki pystymme etsimään tarvitsemamme palvelut verkosta ja myös toimimaan omissa asioissamme verkossa. Tämä olettamus johtaa siihen, että monet hyväkuntoisetkin ikääntyneet ihmiset ovat täysin muista riippuvaisia asioidensa hoidossa. Koska yhteiskunnassamme on entistä suurempi määrä ikäihmisiä, meidän pitäisi huomioida heidän toimintakykynsä ja -halunsa myös omien asioidensa hoitajina.

Verkossa toimiminen on asia, jota vasta nuoremmat ikäluokat ovat voineet oppia ja harjoitella koulussa. Tottumattomammalle henkilölle jo verkossa toimimiseen tarvittavien laitteiden hankinta saattaa olla vaikeaa. Tämä lisää tuen tarvetta myös siltä osin – kaikilla ei ole läheisiä tukenaan.

Verkkopalveluiden lisääntyminen ja ylipäätään yhteiskunnan toimintojen siirtyminen enenevässä määrin verkkoon on tuonut muuassaan myös aivan uudenlaisia mahdollisuuksia esimerkiksi petoksiin. Tottumattomien verkkotoimijoiden on usein vaikeaa tai jopa mahdotonta erottaa oikeiden, rehellisten toimijoiden joukkoon soluttautuneita epärehellisiä toimijoita. Esimerkiksi pankkitunnusten ja tilitietojen kyselijöitä riittää edelleen vaikka heistä ja heidän kyselyistään toistuvasti varoitellaan mediassa niin pankkien kuin poliisinkin toimesta.

Verkossa asiat tapahtuvat nopeasti ja laajasti. Pankkitunnusten joutuminen vääriin käsiin saattaa johtaa suuriin menetyksiin lähes silmänräpäyksessä. Toisaalta vahingon huomaamiseen saattaa ikäihmiseltä kulua huomattavan pitkä aika eikä hän välttämättä osaa ilman apua ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin menetyksensä minimoimiseksi. Tällaisen petoksen kohteeksi joutuminen ei myöskään näy päältäpäin, joten esimerkiksi nopeasti vanhuksen luona käyvä kotipalvelutyöntekijä ei voi tietää asiasta ja ryhtyä korjaamaan sattunutta vahinkoa.

Tekniikan lisääntyminen arjessa on usein iso apu mutta lisää myös vaaratekijöitä. Vaikka ikäihminen ei käyttäisi verkkopalveluita, puhelin on kuitenkin yleensä kaikkien käytössä. Myös puhelimitse henkilöä voidaan lähestyä petostarkoituksessa. Mediassa on satunnaisesti varoituksia valepoliiseista, jotka soittelevat ihmisille. Ikäihmistä voidaan käyttää hyväksi myös monenkarvaisten puhelinmyyjien toimesta. Ikäihminen on usein oppinut asenteen, että puhelimessa on käyttäydyttävä kohteliaasti eikä hän osaa olla tarpeeksi napakka ja torjua kaupiteltavia lehti- tai vaikkapa vitamiinitilauksia. Tällaiset ymmärtämättömyyden vuoksi tehdyt tilaukset voivat johtaa paitsi rahan menetykseen myös pitkään ja hankalaan prosessiin tilauksen mitätöimiseksi.

Yhteiskunnan sivistys mitataan sillä, miten se huolehtii heikoimmista jäsenistään. Koska nämä verkkomaailman ja puhelimitse tehdyt petokset ovat hyvin yleisiä ja voivat kohdata ketä tahansa, meidän pitäisi alkaa aktiivisemmin pohtia ratkaisuja niiden ehkäisemiseksi. Ikäihmiset itse eivät ole se ryhmä, jolle tämä ennalta ehkäisy voidaan jättää. Ikäihmisten kanssa toimivat tahot voivat osaltaan pyrkiä toimimaan asiassa mutta tärkeää olisi saada yhteiskunta laajemmin keskustelemaan asiasta ja sen vaatimista toimenpiteistä. Esimerkiksi pankkien voidaan olettaa olevan tärkeässä asemassa samoin kaikkien niiden yritysten, joiden tuotteita markkinoidaan puhelimitse. Lainsäätäjän pitäisi myös toimia tällaisten ikäihmisiin kohdistuvien petosten ja petosyritysten tutkimisen ja rangaistavuuden tehostamiseksi.